Basso on rakkautta. Se astuu sisään jalkapohjasi kautta, värisee ylös sääriluutasi, hieroo reisiesi lihaksia, puristaa kupeitasi kuin ideaaliside. Hyväilee alavatsaasi. Kiipeää selkärankaasi pitkin, nikama nikamalta kunnes saapuu kolmanteen aivokammioosi ja räjäyttää käpylisäkkeesi sen takaseinämästä läpi, ulos etulohkoosi, suureen maailmaan. Näin käy joka askeleella, kun yksi jalka nousee ja toinen kohtaa lattian. Maailma on polttomoottori ja Malan keikalla sinä olet mäntä. Käpylisäkkeesi on sytystulppa. Basso on bensaa.
Mala räjäyttää maailman noin 140 kertaa minuutissa, wankelmoottorin tapaan, ilman ikävää tärinää. Kiertomäntää käytettiin vesipumpuissa jo 1500-luvulla. Ei se voi olla sattumaa.
Mala on yksi dubstepin pioneereja.
——————————-
Bass is love. It walks in through the sole of your feet, vibrates up your shin bone, massages the muscles in your thighs, squeezes your loins. It caresses your belly. Climbs up your spine, vertebrae by vertebrae, until it reaches the third chamber of your brain adn blows your pinela gland right through the back wall, into your frontal lobe. This happens every time you lift one of your feet off the floor, as the other one meets the floor. The world is an internal combustion engine and at Mala’s gigs you are the piston. Your pineal gland is the spark plug. The bass is the fuel.
Mala blows the world up 140 times every minute, like a Wankel motor, smoothly. As early as the 16th century, pumps utilized rotary pistons. That’s no coincidence.
Circle luo tilanteita joissa nekin ihmisen halut joita pitkälle kehittynyt kapitalismi ei halua noteerata voidaan toteuttaa. Spektaakkelien suuressa kirjassa tämä porilainen bändi sijoittuu siihen kohtaan, jossa katsoja ei enää kykene vastaanottamaan kokemaansa passiivisesti. Orkesteri integroi menneen ja nykyisen taiteellisen tuotantonsa oman miljöönsä rakentamiseen. Circle harjoittaa détournement-henkistä toimintaa, eli tekee omanlaistaan propagandaa.
Tai sitten se vaan rokkaa niin maan perkeleesti, ambientisti pimputtaessaankin.
——————–
Circle creates situations where even those human desires that advanced capitalism is incapable of acknowledging can be fulfilled. In the great book of spectacle Circle stands right smack dab in the middle of the page where the spectator can no longer experience anything in a passive manner. The band integrates its past and future artistic output into the construction of its own milieu. Circle is into détournement, i.e. it produces its own propaganda.
Or it just rocks your balls off, even at its most ambient.
Eero Johannes on herkkävireinen kotkalaisbardi, joka nimeää inspiraationlähteikseen saaristolaisluonnon piittaamattoman kauneuden ja Jaco Pastoriuksen virtuoosimaisesti soljuvat bassokuviot. Harmönian scouttaustiimi löysi nuoren lahjakkuuden erottajalaistavernan pöydästä kesäisenä iltana 2007, ja kiinnitti hänet välittömästi yhtiölle. Ei mennyt kauaakaan, kun maineikas angli ryösti hänet omiin joukkoihinsa ja julkaisi bardin albumin oman merkkinsä alla. Levyllä oli tarttuvia rytmejä ja lystikkäitä ääniä. Kansikin oli kauttaaltaan hilpeitten värien ja muotojen täplittämä. Levystä pitivätkin siksi melkein kaikki, eikä sitä enää löydykään putiikkien hyllyiltä. Menestyksen taakka on kuitenkin raskas kantaa. Ahne angli on nimittäin jo neljän vuoden ajan vaatinut Eeroa tekemään uuden levyn.
Angli ahdistaa ja bardi myöntelee ja lupailee. “Yes, yes”, hän pokkuroi, kuin huumattu olisi. Lupaukset kuitenkin helisevät tyhjyyden saleissa, sillä levyä ei näy, eikä musiikkia kuulu.
Tai ehkä meneillään onkin ikuisen paluun viekas prosessi? Verrataanpa yritystä täsmälleen puolentuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin. Paavi Julius II tilasi Michelangelolta Sikstuksen kappelin kattoholvin maalauksen vuonna 1508. Mestari viimeisteli urakkansa 1512. Ahne angli vaati Eero Johannekselta äänilevyä vuonna 2008, mutta näillä näkymin se valmistuu 2012. Sattumaako? Ei meidän mielestämme.
—————————–
Eero Johannes is a bard from the port city of Kotka whose primary inspirations are the nature of the archipelago and the mellifluously virtuosic basslines of Jaco Pastorius. The Harmönia scouting team found the young promise in the table of a tavern in Helsinki’s Erottaja in the hot summer of 2007 and signed him on the spot. Before long he was poached by a rich and famous English label. The following releases were filled to the brimming with catchy rhythms and joyful sounds. Even the cover was alive with lively colors and shapes. Almost everybody in the world loved the record and as a result it’s now quite hard to find. Sometimes success is a heavy load. The greedy English label has for four years now demanded tha Eero Johannes make a new record.
The bard nods his head and says “yes, yes”, nodding his head in an almost insensate way. It’s like he’s been drugged! The promises ring out in the halls of emptiness and the record fails to materialize.
Or maybe this is all a part of sly process of eternal comeback? Let’s look at a similar situation that occurred about 500 years ago. Pope Julius II commissioned Michelangelo to paint the ceiling of the Sistine Chapel in 1508. The master completed his work in 1512. The greedy Brit demanded a new record off Eero Johannes in 2008, but at the moment odds are it will be completed in 2012. Coincidence? we think not.
Yöt on nelipäinen helsinkiläisyhtye, jonka iloton äänivalli löyhkää kryptalle. Ehkä siksi ulkomaalaiset musiikkiaviisit ovatkin mieltyneet joukon epäkonventionaalisiin äänikudelmiin. Eräässäkin laajalevikkisessä nuorisomusiikkilehdessä yhtyeen viimeisintä levyä pidettiin kuukauden parhaana “dubstep” -julkaisuna. Tosiasiassa Yöt esittävät gootticrunkia. Moista musiikkia syntyy ränsistyneessä talossa nimettömän pellon reunassa. Talossa on tiettävästi vuosia aiemmin tapettu joku, ainakin kauhtuneet seinäpaperit ovat kauttaaltaan rusehtavien tahrojen peitossa.
Ensin ryhmän jäsenet ovat loputtomalta tuntuvan ajan vaiti ja keskittävät kaikki tajunnankykynsä musiikin esiintuomiseen. Kun läheisestä lietesammiosta alkaa kantautua kolkkoa käkätystä, on ryhmä valmis dionyysiselle taiteelleen.
http://www.youtube.com/watch?v=bX3YJIw2PTs
https://www.facebook.com/yotfb
————————
Yöt is a Helsinki four-piece, whose mirthless wall-of-sound stinks of the crypt. Maybe that’s why foreign music papers love their unconventional sonic textures. One best-selling youth rag designated the band’s last record as the month’s best “dubstep” release. The truth of the matter is that Yöt plays gothic crunk. It’s music born in a delapidated house on the edge of a nameless field. Someone was killed in that house years and years ago, they say. There are brown stains all over the faded wallpaper.
The members of the group are quiet for what seems like an eternity and focus all their cognitive abilities on the presentation of the music. When a hollow cackle emanates from vat of muck next to the band, the band is ready for their Dionysian art.
Eräänä yönä Pekka Airaksinen nousi taivaan ylisille. “Kuulin tuolloin kaikkeuden kauneinta musiikkia”, hän kertoi myöhemmin kokemuksestaan. “Kuulin torvien jylyä, mutten ihmisen puuskutusta. Todistin rumpuin pauketta, mutten ihmisen ähinää. Ja silloin sen näin: täydellinen musiikki oli täysin synteettistä.”
——————————-
One night, Pekka Airaksinen rose up the heavens. “I heard the most beautiful music,” he told us later. “I heard the thunder of horns without the breathing of man. I heard the pounding of drums without the grunting of humans. And then I understood it: the perfect muisc was totally synthetic.”
http://daka.fi/airaksinen/
Pekka Airaksinen: Simhaghosha (1983) by Randy Barracuda
Sir Ernest Henry Shackleton (1874-1922) oli brittiläinen tutkimusmatkailija, joka muistetaan parhaiten Endurance -laivalla tekemästään tutkimusretkestä Etelämantereelle. Shackleton siirtyi ajasta ikuisuuteen Etelä-Georgian saarella tammikuussa 1922 ja hänen viimeiset sanansa olivat “You are always wanting me to give up something. What do you want me to give up now?”
Kuudes Aisti -festivaaleilla esiintyvä Sam Shackleton on puolestaan brittiläinen äänimatkailija, jonka teokset, erikoista kyllä, kuvaavat juuri niitä maisemia, joita Ernest Shackleton matkoillaan näki: murtuvan jään korahduksia majesteettisissa valkoisissa luolissa, horisontista kantautuvaa vaimeaa kohinaa ja kuoleman tantereitten loputonta vaitiutta. Todistammeko jälleen ikuisen paluun ankaraa kosketusta, raskainta mahdollista kuviteltavissa olevaa taakkaa?
———————–
Sir Ernest Henry Shackleton (1874-1922) was a British explorer, best remembered for his foray into the Antarctic aboard the good ship Endurance. Shackleton made the leap from time to eternity on the island of SOuth Georgia in January 1922 and his last words were, ”You are always wanting me to give up something. What do you want me to give up now?”
Sam Shackleton, on the other hand, is a British sound explorer whose work sounds like what Ernest saw: the crunch of breaking ice in majestic white caves, the soft hum of the horizon and the endless quiet of the fields of death. Are we once again witnessing the merciless grasp of an eternal return, the heaviest load we can imagine?
Imatran voima syntyi, kärsi, riemuitsi, kuoli ja haudattiin. Yhtenä päivänä Dj Lil’ Tony tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. “Ottakaa kivi pois”, käski Tony, mutta hänelle sanottiin: “He haisevat jo. He ovat siellä nyt viidettä vuotta.” Tony vastasi: “Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä teknobasson kirkkauden?” Kivi otettiin pois. Tony kohotti katseensa ja sanoi: “Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut”. Tämän sanottuaan Tony huusi kovalla äänellä: “Miehet, tulkaa ulos!” Silloin kuolleet tulivat haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Tony sanoi: “Päästäkää heidät siteistä ja antakaa heidän krebata.”
————————
Imatran Voima was born, suffered, rejoiced, died and was buried. One day DJ Lil’ TOny came to the grave. It was a cave, closed with a rock. “Away with this rock!” Tony said. “But an evil stench already emanates from within,” they replied. “Imatran Voima has been there for almost five years.” To which Tony replied: “Did I not say to thee, that you shall behold the splendor fo the techno bass?” The rock was rolled away. Tony looked up and said, “Father, I thank thee for having heard me. I know you always hear me, but I say this every time so the people around me will believe that you sent me.” Having said this, Tony raised his voice: “Men! Come out!” The dead walked out of their grave, legs and hands bound and faces covered. Tony said: “Untie them and let them GO CRAZY!”
